Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Nyt on tullu vietettyä 2 viikkoa täällä Kiwokossa, keskellä maaseutua, ”Jumalan selän takana”, mut silti ”Silmäin alla Jeesuksen”. Kiwoko on siis tosi uskonnollinen paikka hyvin kaukana kaikesta ja etenkin Kampalasta. Mutta mä tykkään tästä paikasta! Täälä saa sielu, henki ja ruumis lepoa, kun saa hengittää sisään raikasta ilmaa ja kun jokainen päivä alkaa rumpujen säestämällä Jumalan ylistyshetkellä.  

Staff lives here

Kiwokon kylä on itsessään tosi köyhä kylä. Suurin osa ihmisistä asuu täällä lehmänlantamajoissa, meidän slangilla ”kakkamajoissa”. Lisäksi kylässä on muutama kaivo, josta ihmiset käy käsivoimin pumppaamassa itselleen vettä vesikanistereihin ja kuljettaa kanisterit sitten kotiin – oli koti sitten kuinka kaukana tahansa.

Kiwokossa ei aina ole sähköä. Mutta silloin kun sähköä ei ole, generaattori pyörii suurimman osan vuorokaudesta. Kuitenkin muutama illan tunneista, mm. klo 21 jälkeen valoa ei ole. Tämäntakia meillä on pöydillämme öljylamput, joita silloin tällöin sytyttelemme. 

                                         Lyhdyn valossa

My room

 

Ollaan siis todella korvessa. Sen huomaa mm. siitä, että meidän ugandalaiset nettitikkumme eivät aivan ota toimiakseen. Ensin kokeilimme viikon Orangea, tuttavallisemmin ”Orankia”, jotka me alunperin itsellemme ostimme Ugandaan saapuessamme. No eihän tuo Oranki toimi tippaakaan! Ja jos tipan verran toimiikin, sekin tippa tippuu johonkin hukkaan. Noh. Matkustimme sitten matatuilla eli paikallisilla Hiace-takseilla lähimpään isompaan kyläpahaseen eli Luweroon ja kävimme ostamassa MTN-liittymät. Tämä siksi koska kaikki sanoi, että ei Orange täällä maalla pelaa, mutta MTN kyllä.

Aluksi iloitsin, kuinka olin saanut heittää Orankin puuhun hyppimään mitättömien internetyhteyksiensä kanssa ja saanut tilalle paljon paremman. Suorastaan ylistin mokkulaa MTN - Mahtavan Tehokas Netti ! No kyllä tämä MTN onneksi useimmiten ja jotenkuten toimii, mutta esim. kuvien latamaaminen blogiin on sula mahdottomuus – siksi blogipäivitykseni tulevat nykyään niin harvoin. ;) Täälä ei kukoista parhainkaan nettiyhteys, jos sitä tosissaan haluaa, on matkustettava Kampalaan.

Kiwokon sairaala,  jossa me harjoittelumme suoritamme, on irlantilaisten perustama, ei niin köyhä sairaala. Varusteet ovat huomattavasti paremmat kuin edellisessä paikassamme Mpigin terveyskeskuksessa.  

Ollaan ehditty olla täällä Kiwokossa jo 1 viikko naisten kirurgisella osastolla, 1 viikko miesten kirurgisella osastolla ja 2 viikkoa leikkurissa. Yllätyin positiivisesti siitä kuinka, kuinka steriilisti osastolla käyttäydytään. Ollaan tosi tarkkoja siitä, ettei kosketa likaisin käpälin steriileihin pumpuleihin (jotka hyvin yleisiä ja lähes ainoita puhdistuslappuja ja ”sidetaitoksia” täällä). Niihin ei saa oikeestaan koskee ollenkaan, vaan ne pitää poimia ”steriilistä kattilasta” aina pihtien avulla. Aina kaikki ei kuitenkaan täällä ole niin steriiliä kuin annetaan ymmärtää. Nimittäin kaikki astiat ja osa instrumenteista pestään joka aamu saippualla ja kylmällä vedellä, itsekin olen ollut niitä hinkkaamassa puhtaiksi. Juu, puhdasta kyllä, mutta steriiliys siitä on kyllä kaukana! \

Naisten kirurgiselta osastolta siirryimmekin Niinan kanssa teatteriin. Kyllä, oikein kuulitte! Ja mikäs onkaan sopivampi harjoittelupaikka minulle monta vuotta näyttelemistä harrastaneelle! Minkähänlaisia näytelmiä siellä pyörii, voikohan sielä kattoa leffojakin??

Ei. Tämä teatteri on vähän erilainen kuin se, mihin minä olen tottunut. Theatre tarkoittaa täällä nimittäin LEIKKAUSSALIA! Nimi juontaa siitä, että ennen vanhaan leikkaussaleihin kerääntyi aina ulkopuolista ”yleisöä” katsomaan leikkauksia ja vielä nykyäänkin Jenkeissä leikkaussalien yläpuolella on ”katsomo”, josta opiskelijat luuraavat leikkauksia.

Me Muumit

Tuo teatteri on siis AIVAN MAHTAVA paikka! Hauska ja viihdyttävä, niinkuin teatterin kuuluukin, hehheh. ;D Miljöönä tosi mielenkiintoinen ja leikkaukset on tosi kiinnostovia, myös käsipyyhkeiden silittäminen ja instrumenttien etsiminen leikkaussettiä tehdessä on kivaa. Ja sillon kun ei oo mitään tekemistä, me jauhetaan paskaa ja nauretaan leikkurin poikien kanssa (Leikkurin henkilökunta on aika miesvoittoista). Välillä istutaan potilassängyllä, välillä lauletaan ja joskus jopa tanssitaan ja sit mennään teetauvolle juomaan ihan SAIRAAN HYVÄÄ TEETÄ, jota pojat meille tarjoo ugandalaisten pannukakkujen kera. Mä en tiedä tarkalleen, mitä siinä teessä on, mutta ainakin inkivääriä. Pannukakut täällä taas koostuu banaanista ja kasawasta, nekin on hyviä.

Huippukiva anestesialääkäri

Leikkurin henkilökunta on kyllä siinäkin mielessä aika rentoa, että kerran kesken ympärileikkauksen meitä pyydettiin Niinan kanssa laulamaan jotain suomalaisia hengellisiä lauluja. Niimpä töräytimme siinä Niinan kanssa sitten kappaleen "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Koko sali hiljeni, ja meitä alkoi kyllä aika lailla naurattaa tämän jälkeen. Mutta toivottavasti ympärileikatulle potilaalle sentään tule leikkauksen aikana rauhallinen ja levollinen olo. :D 

Major Theatre

Minor Theatre

Ollaan päästy teatterissa vähän valmistelemaan leikkauksia ja siivoomaan leikkaussaleja leikkauksen jälkeen ja vähän avustamaan leikkauksissa. Mutta kaiken kruunasi tänään se, kun minulle kesken keisarinleikkausta ilmoitettiin, että sinä oot muuten kirurgin assistentti seuraavas leikkaukses! Niimpä minä hirveen ammattilaisin ottein puin steriilin takin päälle ja menin leikkauspöydän ääreen pitelemään instrumentteja kirurgille. Toisinsanoen, hoidettiin leikkaus yhdessä kirurgin kanssa. Kirurgi tosin sano mulle aina mitä tehdä, ja itse se nappasi instrumentit leikkauspöydältä, ettei mun tarvinnu pähkäillä päätäni puhki, mikä instrumentti nyt tottelikaa sitte mitäkin nimeä. Oli vähä jännää, yli siistiä! Eikä ollenkaa niin pelottavaa, kun luulin. ;)

Me hoitsut pukeudutaan joka arkiaamu sinisiin mekkoihin – ollaan Sisar Siniset. ;) Sitten ostimme eräänä sateisena päivänä Niinan kanssa ihanat Hello Kitty -sateenvarjot, jotta voimme liikkua sateellakin. ;) Ugandassa on hyvin yleistä, että pysytellään kotona jos sataa. Kerran ihmeteltiin, kun me tultiin töihin, kun satoi.

 Illat meillä kuluu hirveen nopeesti, joko juoksulenkillä käyden tai mahtavasta (hehheh) nettiyhteydestämme nauttien. Joskus myös kuuntelemme toistemme mahtavia, erittäin pimeitä juttuja tai todella tasokkaita biisejä, kuten ”Ufo tarjosi kaakaon”. Me joskus saatamme hekottaa niin paljon jollekin mitättömille asioille, että mietimme olemmeko vaipumassa psykoosiin. Meidän kaikkien yhdessä, joka maanantai nauttima malariaestolääke Lariam nimittäin saattaa aiheuttaa pieniä psyykkisiä oireita. ;) Joten aina kun joku näkee ylimääräisiä kanoja tai kissoja tai muuten vaan sekoaa ja alkaa nauraa kuin psykopaatti, syypääksi todetaan "LARIAM!" 

Tehään me joskus iltaisin jotain muutakin. Esim. pari kertaa ollaan käyty kylän loistavan Leipuri Hiivan eli john Boscon "Coffeeshopissa" (joo, ei oo samanlainen kuin Amsterdamissa) nauttimassa aivan YYYLI HYVIÄ pikkuleipiä!  

John Bosco leipoi myös meille kakun Sarin 16-vuotias hääpäivän kunniaksi :)

Juuri äsken tulimme "evening walkingilta" ystävämme Yusufin kanssa. Yusufu on yksi leikkurin pojista. :) Yusufu vei meidät yhteen Kiwokon viereiseen kylään yhteen taloon, jossa sitten lapset tarjoili meille Jack Fruitia. Sitten pimeys laskeutui ja lähdettiin kävelemään takaisin päin. Meiltä muzunguja on kielletty liikkumaan pimeällä eli klo 19 jälkeen, mutta nyt se oli turvallista, koska oli afrikkalainen mukana. ;)  Yusufu vei meidät myös käymään hänen lapsuuden kodissaan, jossa meidät vastaanotti monta pientä alle 10-vuotiasta pikkusisarta, kohteliaasti polvistuen meidän edessä. Tässä maassa etenkin naisilla on tapana polvistua kaikkia heitä venhempien edessä (ehkä meidänkin pitäisi ottaa tavaksi?) Tuohon samaan kotiin meidä kutsuttiin myös matoke-lounaalle sunnuntaina. Tulemme siis harjoittelemaan itse matoken tekoa, ammattilaisten avustamana. ;) Sitten lähdettiin pimeässä kompuroimaan kotiin. Ihan kirjaimellisesti kyllä piti kompuroida, koska oli niin säkkipimeää, ettei tiellä olevia tuhansia kiviä ja kuoppia nähnyt. Yusufu sanoikin, että minä näytän kävellessäni ihan vanhukselta ja juopolta, ja näytti säälistä minulla vähän valoa kännykällään. Matkan varrella ihastelimme tulikärpäsiä ja Afrikan luontoa. Ahh <3

 Mä oon tällä hetkellä niin O N N E L L I N E N . Mä rakastan Ugandaa ja ugandalaisia ja erityisesti Kiwokoa ja kiwokolaisia niin paljon, että mun tekis mieli jäädä tänne asumaan. Varmasti jäisinkin, jos saisin tänne kaikki mun rakkaat ihmiset Suomesta. :)

Onko sinulla jo jojo? 

t: Candy King

  Adventtisunnuntaina 1.12.2013

meidät kutsuttiinkin kuin kutsuttiinkin matoke-lounaalle. Menimme ystävämme Yusufun perheen (eli äidin, isän ja lähes 10 pikkusisarusten luo) lounaalle. Meille katettiin ”pöytä” heidän pihamaalleen eli istuuduimme bampumaton päälle odottamaan, kun meille tultaisiin tarjoilemaan lounasta. Tuo lounas kattoi kyllä aika paljon kaikkea muutakin kuin matokea – kaikkea mahdollista ugandalaista aina papusopasta kassawaan, irkkuperunoihin ja makeisiin perunoihin ja lisäksi myös lihaa (vaikka sitä tässä muslimiperheessä ei yleensä syödä). Ruoka oli hyvää ja sitä todellakin riitti! Hävettävää kyllä sitä piti vähän jättääkin, kun meillä ei ollut niin suuret masut kun ne kuvitteli.

Tällaisessa asennossa afrikkalaisen naisen kuuluu istua ja näin sen kuuluu syödä: 

SORMILLA !

 

 

Kun oltiin saatu itsemme kylläisiksi ja masut räjähdysvalmiuteen, alkoikin matoke-oppitunti! Meidän eteen tuotiin iso ”terttu” matokea, joita me sitten aloimme yksitellen kuorimaan – Yusufun äitin opettaessa tietenkin.

                                     LÄHTÖTILANNE: 

 Ai mitenkö se matoken kuoriminen sujui? Noo tuota, siinähän ne tuli kuorittua vaikkakin... Aika hitaasti se meiltä kävi (ainakin Yusufun äitiin verrattuna) ja aluksi mun matoket näytti siltä niinku orava olis käyny jyrsimäs niitä parista kohtaa. Yusufun äitillä oli hyvin hauskaa katsoessaan mun  matokekokkausta. :D 

"Äiti auta!"

Mutta harjoitus tekee mestarin ja pikkuhiljaa munki matoket alkoi näyttää ihan siedettäviltä. 

 

 

Sen homman jälkeen kädet olikin ihan mustat – hetken luulin että alanko jo niin afrikkalaistua että värikin jo vaihtuu. ;)

 

Lopuksi kaikki matoket käärittiin sievään pakettiin 

matoke-banaanin lehtiin.

Sitten paketti keitetään sellaisenaan kattilassa ja 

avot, matoke on valmis! ;)

 Välillä on tullu myös sekä seurattua että jopa pelattua futista ugandalaisen futisjoukkueen riveissä... Voin kertoo, että on ugandalaiset vähä meitä suomalaisia gimmojan parenpia :D Pelatessa piti myös kattoo, ettei vahingos liukastu lehmän lantaan... Kentällä kun oli välillä lehmiäkin pelaamassa.

Viidakossa, näin viidakossa nukkuu jellona!

TORSTAI 31.10.2013      

Sitten lähdimmekin metsästämään simpansseja. Ensin pikkupätkä hiacella ja sitten saimmekin jalat allemme ja. Tiedossa oli n. 10 km metsätaival käpsyteltävänä. Polku viidakkoon meni pitkin jyrkkää rotkon rinnettä, jota yritimme varovasti surffata alas ja hartaasti toivoimme, että emme tule perseluisua alas viidakkoon. Ja ihme kyllä, pystys pysyttiin!

”Viidakossa, näin viidakossa, nukkuu jellona!” Niimpä yritimme hipsiä hiiren hiljaa, päästämättä hirveästi ylimääräisiä ääniä itsestämme. Ei vaiskaa, luulin väärin, ei ne jellonat viidakossa nuku, ihan savannilla vaan. Sen sijaan monia muita elukoita viidakossa oli, ainakin äänestä päätellen. Niinsanottujen ”viidakkoäänten” eli apinoiden ja mitä kummallisempien lintujen laulun keskellä raikui vielä mm. virtahevon ääntelyä. Siitä tuli aika villi, mutta siisti fiilis! Viidakko toimii myös hautausmaana, sillä samalla, kun oppaamme tähysteli simpanssin jalanjälkiä, vastaan tuli myös norsun kallo ja muita luita.

 

Aluksi taivalsimme rauhalliseen tahtiin räpsien  kuvia joka lammesta ja pusikosta,

mutta sitten vauhti kiihtyi. Lähdimme seuraamaan simpanssin jalanjälkiä, ja hyvin vauhdikkaasti. Simpanssit nimittäin liikkuu tosi nopeesti hyppelehtimällä puusta toiseen, ja jos halusimme päästä näkemään niitä, meidän oli oltava yhtä nopeita kuin ne. Siellä me sitten juostiin mettäs kuin päättömät kanat simpanssien perässä! Se oli välillä vähän haasteellista, kun olis samalla halunnu räpsiä paljon kuvia ja tähyillä ylös puuhun, jos vaikka näkisi jotain eläimiä. Mutta pystyssä pysymisen turvaamiseksi oli pidettävä katse jaloissa, eikä sekään aina riittäny. Viidakko oli nimittäin sellainenkin agility-rata meille. Välillä piti hyppiä muiden runkojen yli, välillä ali, loikkia vetisten mutalätäkköjen yli yms. Kunnon kuntopiiri ! Mutta haasteellisuudesta huolimatta se oli tosi hauskaa, kunnon seikkailua viidakossa, josta oon haaveillu pitkän aikaa ja joka on niin mun juttu! Ja ne äänet ja se ”Smell of Africa”, viidakon tuoksu!

"Tästä ali !"

 

Siellä oli myös mahdottoman kokoosia hämähäkinseittejä... :S

Jonkin verran juostuamme, me löydettiin kuin löydettiinkin ne simpanssit! Siellä niitä roikkui puussa, osa korkeella ja osa matalemmalla. Oli mm. yksi äiti simpanssi, joka makoili puussa sylissään oma vauvasimpanssi. <3 Vauvasimpanssia ei ensin juuri kuitenkaan erottanut äitisimpanssista vaan molemmat näkyi mulle mustana klönttinä puussa. Niimpä mun huomioni kiinnittyi muutamaan muuhun simpanssiin, jotka hyppeli villisti puussa, vain parin metrin päässä meistä. Ne oli sairaansöpöjä, ja me kaikki tuijotettiin niitä ihan hiljaa ja oltiin ihan että ”wou”. Yksi simpanssi hyppäs puuhun js tarttui oksasta niin vauhdilla, että kaatoi koko puun ja kaatui raasu itse sen mukana. :D Aivan mahtavaa, kuin olisin ollut keskellä Tarzan-leffaa. 

UGA, UGA !

Kookospähkinän kuoria

Ensin simpanssi syö kookopähkinän sisällön,

sitten se käyttää sitä kuppina ja juo siitä :)

 

 

 

 

 

 

2 simpanssia - yksi kiipee ja toinen makoilee 

 

 After the safari . . .

Mutta valitettavasti kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös meidän safarimme. Oli siis aika kääntää Hiacen nokka kohti Kampalaa ja Red Chilliä, jossa meidän oli määrä viettää loppuviikko. Haikein mielin lähdimme n. 9 h matkalle kohti Kampalaa, mutta mieltä lohdutti hieman se, että tiesimme edessä olevan myös toinen mokoma safaria – nimittäin 3päivän Murchisson Falls Safari vikana Uganda-viikonloppuna! 

Matka oli pitkä ja puuduttava, mutta matkaa nopeutti vähän se, että minulla ja Sarilla oli matkapuuhana minun pikkulettien avaus! Ne oli nimittäin eläneet jo 1kk ikäisiksi eli tarpeeksi vanhoiksi jäämään eläkkeelle, ne oli jo aika vaihtaa uusiin. Siinä lettien purkujen lomassa, aivan huomaamattamme päädyimme yhtäkkiä Equatorille – sille samalle Equatorille eli Päiväntasaajalle, jossa kävimme Mpigissä asuessamme. Ihmettelimme kovasti, että miten me oikein sinne jouduimme, mitä tietä me oikein olimme ajaneet, koska sen ei meidän järkemme mukaan pitäisi mitenkään osua meidän Queen Elizabeth –reitillemme. :D Ehkä kuljettajamme Nasa oli ymmärtänyt yskän, kun olimme vähän pettyineitä siitä, että Queen Elizabeth-parkin lähellä olevalla Päiväntasaajalla ei ollut yhtäkään kauppaa, mistä olisimme voineet ostaa matkamuistoja. Minä shoppaholisti käytin tietysti kaiken ajan hyväksi ja ampaisin pää kolmantena jalkana matkamuistomyymälöihin – niihin, jotka vielä olivat auki. Löysin ja ostinkin jotain kivaa, mutten kerro vielä mitä. ;)

Equatorilla ollessamme tiesimme, ettemme enää olleet kaukana Kampalasta. Matkalla vilkutimme edelliselle ihanalle asuinpaikallemme Mpigille ja sen kauniille vuoren rinteille, jotka oli täynnä pieniä yksittäisiä valopilkkuja. Pian me saavuimmekin Kampalaan ja Red Chilliin.

Loppuviikko eli loppuloman vietimmekin Red Chillissä. Lomalla pääsimme pitkästä aikaa istumaan VESSANPÖNTÖLLÄ ja nauttimaan LÄMPIMÄSTÄ suihkusta! Ja se jos jokin oli lomaa, todellista luksusta! Kyllä se on jännä nähdä, miten pienistä asioista ihminen voi iloita ja olla kiitollinen. Red Chillissä myös kahvi maistui aivan taivaalliselta – se kun oli SUODATINKAHVIA! Se on todellinen harvinaisuus täällä, yleensä kaikki kahvi on pikakahvia, jonka ystävä minä en juuri ole. Täällä oppii kyllä arvostamaan meille suomalaisille arkipäiväisiä asioita. 

Red Chillissä me chillattiin perjantai-päivä. Ei liikutettu eväämme muualle kuin pihalla olevalle uima-altaalle, jonka vieressä otimme vähän arskaa, drinksuja nautiskelimme ja uiskentelimme. Oli lämmintä vettä! 

Lauantai-päivä oli ei niin-rentouttava, mutta sen sijaan hauska ja jännittävä! Päätimme nimittäin kolmistaan shoppaamaan Kampala Down Towniin – tuohon kesyttömään Kampalan keskustaan. Olenko vielä kertonut teille Kampala Down Townista? Noh. Se on kyllä semmonen muurahaispesä että huhhuh! Liikenne on siis jotain aivan järjetöntä, aivan hullua. Takseja, henkilöautoja, matatuja ja bodabodia (=mopotakseja) puikkelehtii milloin mistäkin, ilman mitään logiikkaa. Vain nopeat elävät ja se joka ekana ehtii, se menee! Liikennesääntöjä ei todellakaan ole ja ruuhka on ihan hirveä.