Mun sydämeni tänne jää

Kaikki kiva loppuu aikanaan....

Ensin päivänsä päätti meidän Kiwoko kautemme, kun 5 viikon tiiviin yhteiselon jälkeen minä, Sari ja Niina jouduimme jättämään Kiwokon ja siirtymään pois maankorvesta kohti Kampalaa. Tuo lähtö Kiwokosta oli todella vaikeaa, en olisi koskaan uskonut kuinka paljon voin voisin rakastua tuohon paikkaan. Suunnittelimme sitovamme itsemme kotipihamme eli Training Centerin puuhun jotta voisimme jäädä sinne... Emme kuitenkaan ehtineet toteuttaa tätä suunnitelmaa, ennen kuin yliopiston bussi kaarsi pihaan ja oli raahattava itsensä ja omaisuutensa kyytiin.

Kiwokon sairaala todella on sellainen paikka, jossa haluisin työskennellä. Voisin hyvin kuvitella viettäväni päivät leikkurissa, naureskellen leikkurin poikien jutuille, välillä laulella ja tanssahdella huolettomasti ja tehdä töitäkin, tietenkin.

Kun Sarin kanssa ajattelimme asiaa tarkemmin, pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että ehkä me voisimmekin tulla takaisin joku päivä. Oikeastaan löimme jo kättä päälle ja päätimme, että valloitamme Kiwoko Hospitalin jälleen elokuussa 2014, loppukesäloman ajaksi. That's the plan, ja aion tehdä töitä sen eteen, että se toteutuu! ;)

Kampalaan paluu oli surullista myös siks, että tiesimme olevan hyvin lähellä myös tuon hetken, kun afrikka-aikamme loppuu ja meidän täytyy lopullisesti poistua maasta. Siihenhän olisi enää aikaa vain 1,5 viikkoa. :O Lisäksi Kampala tuntuu minusta niin eurooppalaiselta (etenkin ihanan sydänafrikka-Kiwokon rinnalla) että osittain jo tuntui kuin todellinen afrikka-aika olisi loppunut.

1,5 viikon jälkeen....

 Nyt en tiedä pitäiskö itkiä vai nauraa...

Mun Uganda-aika on kulunut aivan liian nopeesti ja nyt se on nyt loppumaisillaan. TJ 2 ja OHI ON 3KK ~ elämäni ihannimat ja ikimuistoisimmat 3 kk. Ei voi muuta sanoa kuin että "Mun Sydämeni Tänne Jää", mutta pakko on jatkaa elämää.

Mutta ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa! Nimittäin nyt on aika muistella näitä kaikkia viimeisiä afrikka-huippuhetkiä. Luvassa mm. uima-altaita, bikinimalleja, vesiputouksia ja villieläimiä!

Murchisson Falls

Murchisson Falls 2

Taustalla putous nimeltä Freedom

 

 

Niilin risteily

Drinking Nile on the Nile ;)

Ja koittihan viimein se surun päivä... eli viimeinen päivä Ugandassa. Check Out oli Red Chillissä jo klo 10 joten oli noustava ajoissa aamulla tyhjäämään huonetta ja tunkemaan tuhannet tuliaiset rinkkaan. Ja sain ihmetyksekseni ja onnekseni huomata, että rinkka meni kuin menikin kiinni !

Piti minun kuitenkin lähteä vielä "jouluostoksille" Sarin kanssa Kampalan Garden Cityyn, sillä parit joululahjat oli vielä ostamatta. ;) Sieltä kuitenkin lähdin ajoissa matkaamaan takaisin kohti Red Chilliä, sillä aurinko porotti mukavasti ja tavoitteenani oli vielä viimehetkillä altaan reunalla hankkia hipiälleni afrikkalaista väriä niin paljon kuin mahdollista! Matkasin yhdessä ystävämme Richardin (supervisor from Mpigi Health Centre) kanssa Garden Citystä Red Chilliin, sillä tämä halusi tulla moikkaamaan meitä muzunguja vielä viimeisen kerran. Matkalla pysähdyimme minun toiveesta vielä ostamaan huippuherkkuani eli Jack Fruitia, onhan tuota eksoottista hedelmää saatava suomeenkin. ;)

Pienen itsensä grillaamisen ja uiskentelemisen jälkeen oli aika kohdata karu todellisuus ja laittaa rinkat ja laukut totaaliseen lähtövalmiuteen. Koulun bussi tulisi nimittäin pian noutamaan meitä "viimeiselle matkalle" eli kohti lentokenttää. Ensin meidän oli kuitenkin määrä nauttia "viimeinen ehtoollinen" koulumme rehtorin Elizabeth "Mama" Wafulan kanssa.

Saavuimme hienoon kiinalaiseen ravintolaan nimeltä Fang Fang, missä Mama odotti meitä ison pyöreän pöydän ääressä. Hetken kuluttua pöytä oli kuin pyörivä buffet-karuselli, täynnä todella hyvää ruokaa. Se oli kuin meidän Ugandan jouluruoka. Paljon parempaa ruokaa ei olisi viimeiseksi ehtoolliseksi toivoa. Olo oli niin haikea, että kun soimaan laitettiin vielä oikein harmoninen biisi, kyyneliltä ei voinut välttyä.

Tällä hetkellä istun Entebben lentokentällä. Klo on 01.01am ja lentomme lähtöön on vielä n. 4 tuntia. Millään en raaskisi tästä maasta lähteä, Uganda on niin vieny myn sydämen. Mutta onneksi tänne voi aina palata, ja on lähdettävä kerran että voi tulla takaisin. <3


Ja Suomessa minut vastaanottaa ihana joulu ja ihanat ihmiset, joita on kyllä ollu kova ikävä. Tarkalleen kentällä ovat vastassa Niina ja Kimmo, jotka ystävällisesti kuskaavat minut ja painavat laukkuni heidän asuntoonsa nukkumaan yön yli. Tää matka alkoi Niinan ja Kimmon luota, ja nyt se myös päättyy Niinan ja Kimmon luokse. :)

Pian nähdään. Ja UGANDA ... Me tavataan vielä. ;)

"Hei Afrikka, tää on sarvikuonojen maa!"

Eräänä kiwokolaisena  kuumana sunnuntaina päätimme lähteä tsiikaamaan sarvikuonoja, noita Afrikan harvinaisuuksia, jotka raasut ovat sukupuuttoon kuolemaisillaan. Matkasimme autossa yli 3h kauas pohjois-Ugandaan, Murchisson Falls National Parkin läheisyyteen, ainoaan maailman kolkkaan, missä voi nähdä valkoisen sarvikuonon märehtimässä vihreää nurmea. Täällä Ugandassakaan ne ei oo eläny kuin 30 vuotta, sillä ne muutti tänne vuonne 1983.

Tuo nimitys "valkoinen sarvikuono"ei johdu siitä että nuo otukset olisivat valkoisia, vaan jostain kielellisestä asiasta (joko ihan language thing tai sitte ihan fyysisesti kielessä oleva joku valkoinen juttu, meni vähä ohi se pointti). Anyway, valkoisiksi niitä kutsutaan myös siksi, että ne erotettaisiin mustista sarvikuonoista, jotka oli huomattavasti valkosia nopeampia ja täten myös hurjempia ja vaarallisempia.

Mukaan meille pakattiin Master Chefimme, kavereiden kesken "Leipuri Hiivan" Samin tekemiä maukkaita chapatteja ja samosoja. 

"Hyvä ruoka, parempi mieli!"

 

 

 

 

                                p.s. En oo raskaana, vaikka siltä näytänkin.

"Älä ala mulle ryppyilemään!"

 Niin me lähdettiin vaeltelemaan pikku puita täynnä olevalle viheriölle eli toisinsanoen PUSKAAN. Ei tarvinnut kauaa vaeltaakaan, kun tavattiin jo ensimmäiset sarvikuonot. Jestas ne oli isoja! Vähän kyllä silti jännitti, sillä me käveltiin siellä ihan omin jaloin, ilman mitään kättä pidempää tai nopeaa menopeliä, johon tai jolla voisi paeta tuota sarvijaakkoa. Varsinkin kun meille kerrottiin, että sarvikuono voi juosta 45 km/h eli vähän lujempaa kuin me. Meille annettiinkin ohjeeksi mielummin kiivetä puuhun kuin lähteä juoksemaan karkuun. Tuokaan ei kyllä hirveesti lohduttanut, sillä kyseiset puut oli niin pieniä, että kun siihen kiipeäisi, kaatuisi koko puu ja itte räsähtäis sen mukana alas. Mutta sarvikuonot oli onneksi mukavan lepposia ja ja rauhaa rakastavia.

Oppaan vinkki:

 "Jos sarvikuono katsoo sinua ja nostaa häntänsä pystyyn, 

kiipeä puuhun!"

Charlie's Angels & The Rhino

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Nyt on tullu vietettyä 2 viikkoa täällä Kiwokossa, keskellä maaseutua, ”Jumalan selän takana”, mut silti ”Silmäin alla Jeesuksen”. Kiwoko on siis tosi uskonnollinen paikka hyvin kaukana kaikesta ja etenkin Kampalasta. Mutta mä tykkään tästä paikasta! Täälä saa sielu, henki ja ruumis lepoa, kun saa hengittää sisään raikasta ilmaa ja kun jokainen päivä alkaa rumpujen säestämällä Jumalan ylistyshetkellä.  

Staff lives here

Kiwokon kylä on itsessään tosi köyhä kylä. Suurin osa ihmisistä asuu täällä lehmänlantamajoissa, meidän slangilla ”kakkamajoissa”. Lisäksi kylässä on muutama kaivo, josta ihmiset käy käsivoimin pumppaamassa itselleen vettä vesikanistereihin ja kuljettaa kanisterit sitten kotiin – oli koti sitten kuinka kaukana tahansa.

Kiwokossa ei aina ole sähköä. Mutta silloin kun sähköä ei ole, generaattori pyörii suurimman osan vuorokaudesta. Kuitenkin muutama illan tunneista, mm. klo 21 jälkeen valoa ei ole. Tämäntakia meillä on pöydillämme öljylamput, joita silloin tällöin sytyttelemme. 

                                         Lyhdyn valossa

My room

 

Ollaan siis todella korvessa. Sen huomaa mm. siitä, että meidän ugandalaiset nettitikkumme eivät aivan ota toimiakseen. Ensin kokeilimme viikon Orangea, tuttavallisemmin ”Orankia”, jotka me alunperin itsellemme ostimme Ugandaan saapuessamme. No eihän tuo Oranki toimi tippaakaan! Ja jos tipan verran toimiikin, sekin tippa tippuu johonkin hukkaan. Noh. Matkustimme sitten matatuilla eli paikallisilla Hiace-takseilla lähimpään isompaan kyläpahaseen eli Luweroon ja kävimme ostamassa MTN-liittymät. Tämä siksi koska kaikki sanoi, että ei Orange täällä maalla pelaa, mutta MTN kyllä.

Aluksi iloitsin, kuinka olin saanut heittää Orankin puuhun hyppimään mitättömien internetyhteyksiensä kanssa ja saanut tilalle paljon paremman. Suorastaan ylistin mokkulaa MTN - Mahtavan Tehokas Netti ! No kyllä tämä MTN onneksi useimmiten ja jotenkuten toimii, mutta esim. kuvien latamaaminen blogiin on sula mahdottomuus – siksi blogipäivitykseni tulevat nykyään niin harvoin. ;) Täälä ei kukoista parhainkaan nettiyhteys, jos sitä tosissaan haluaa, on matkustettava Kampalaan.

Kiwokon sairaala,  jossa me harjoittelumme suoritamme, on irlantilaisten perustama, ei niin köyhä sairaala. Varusteet ovat huomattavasti paremmat kuin edellisessä paikassamme Mpigin terveyskeskuksessa.  

Ollaan ehditty olla täällä Kiwokossa jo 1 viikko naisten kirurgisella osastolla, 1 viikko miesten kirurgisella osastolla ja 2 viikkoa leikkurissa. Yllätyin positiivisesti siitä kuinka, kuinka steriilisti osastolla käyttäydytään. Ollaan tosi tarkkoja siitä, ettei kosketa likaisin käpälin steriileihin pumpuleihin (jotka hyvin yleisiä ja lähes ainoita puhdistuslappuja ja ”sidetaitoksia” täällä). Niihin ei saa oikeestaan koskee ollenkaan, vaan ne pitää poimia ”steriilistä kattilasta” aina pihtien avulla. Aina kaikki ei kuitenkaan täällä ole niin steriiliä kuin annetaan ymmärtää. Nimittäin kaikki astiat ja osa instrumenteista pestään joka aamu saippualla ja kylmällä vedellä, itsekin olen ollut niitä hinkkaamassa puhtaiksi. Juu, puhdasta kyllä, mutta steriiliys siitä on kyllä kaukana! \

Naisten kirurgiselta osastolta siirryimmekin Niinan kanssa teatteriin. Kyllä, oikein kuulitte! Ja mikäs onkaan sopivampi harjoittelupaikka minulle monta vuotta näyttelemistä harrastaneelle! Minkähänlaisia näytelmiä siellä pyörii, voikohan sielä kattoa leffojakin??

Ei. Tämä teatteri on vähän erilainen kuin se, mihin minä olen tottunut. Theatre tarkoittaa täällä nimittäin LEIKKAUSSALIA! Nimi juontaa siitä, että ennen vanhaan leikkaussaleihin kerääntyi aina ulkopuolista ”yleisöä” katsomaan leikkauksia ja vielä nykyäänkin Jenkeissä leikkaussalien yläpuolella on ”katsomo”, josta opiskelijat luuraavat leikkauksia.

Me Muumit

Tuo teatteri on siis AIVAN MAHTAVA paikka! Hauska ja viihdyttävä, niinkuin teatterin kuuluukin, hehheh. ;D Miljöönä tosi mielenkiintoinen ja leikkaukset on tosi kiinnostovia, myös käsipyyhkeiden silittäminen ja instrumenttien etsiminen leikkaussettiä tehdessä on kivaa. Ja sillon kun ei oo mitään tekemistä, me jauhetaan paskaa ja nauretaan leikkurin poikien kanssa (Leikkurin henkilökunta on aika miesvoittoista). Välillä istutaan potilassängyllä, välillä lauletaan ja joskus jopa tanssitaan ja sit mennään teetauvolle juomaan ihan SAIRAAN HYVÄÄ TEETÄ, jota pojat meille tarjoo ugandalaisten pannukakkujen kera. Mä en tiedä tarkalleen, mitä siinä teessä on, mutta ainakin inkivääriä. Pannukakut täällä taas koostuu banaanista ja kasawasta, nekin on hyviä.

Huippukiva anestesialääkäri

Leikkurin henkilökunta on kyllä siinäkin mielessä aika rentoa, että kerran kesken ympärileikkauksen meitä pyydettiin Niinan kanssa laulamaan jotain suomalaisia hengellisiä lauluja. Niimpä töräytimme siinä Niinan kanssa sitten kappaleen "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Koko sali hiljeni, ja meitä alkoi kyllä aika lailla naurattaa tämän jälkeen. Mutta toivottavasti ympärileikatulle potilaalle sentään tule leikkauksen aikana rauhallinen ja levollinen olo. :D 

Major Theatre

Minor Theatre

Ollaan päästy teatterissa vähän valmistelemaan leikkauksia ja siivoomaan leikkaussaleja leikkauksen jälkeen ja vähän avustamaan leikkauksissa. Mutta kaiken kruunasi tänään se, kun minulle kesken keisarinleikkausta ilmoitettiin, että sinä oot muuten kirurgin assistentti seuraavas leikkaukses! Niimpä minä hirveen ammattilaisin ottein puin steriilin takin päälle ja menin leikkauspöydän ääreen pitelemään instrumentteja kirurgille. Toisinsanoen, hoidettiin leikkaus yhdessä kirurgin kanssa. Kirurgi tosin sano mulle aina mitä tehdä, ja itse se nappasi instrumentit leikkauspöydältä, ettei mun tarvinnu pähkäillä päätäni puhki, mikä instrumentti nyt tottelikaa sitte mitäkin nimeä. Oli vähä jännää, yli siistiä! Eikä ollenkaa niin pelottavaa, kun luulin. ;)

Me hoitsut pukeudutaan joka arkiaamu sinisiin mekkoihin – ollaan Sisar Siniset. ;) Sitten ostimme eräänä sateisena päivänä Niinan kanssa ihanat Hello Kitty -sateenvarjot, jotta voimme liikkua sateellakin. ;) Ugandassa on hyvin yleistä, että pysytellään kotona jos sataa. Kerran ihmeteltiin, kun me tultiin töihin, kun satoi.

 Illat meillä kuluu hirveen nopeesti, joko juoksulenkillä käyden tai mahtavasta (hehheh) nettiyhteydestämme nauttien. Joskus myös kuuntelemme toistemme mahtavia, erittäin pimeitä juttuja tai todella tasokkaita biisejä, kuten ”Ufo tarjosi kaakaon”. Me joskus saatamme hekottaa niin paljon jollekin mitättömille asioille, että mietimme olemmeko vaipumassa psykoosiin. Meidän kaikkien yhdessä, joka maanantai nauttima malariaestolääke Lariam nimittäin saattaa aiheuttaa pieniä psyykkisiä oireita. ;) Joten aina kun joku näkee ylimääräisiä kanoja tai kissoja tai muuten vaan sekoaa ja alkaa nauraa kuin psykopaatti, syypääksi todetaan "LARIAM!" 

Tehään me joskus iltaisin jotain muutakin. Esim. pari kertaa ollaan käyty kylän loistavan Leipuri Hiivan eli john Boscon "Coffeeshopissa" (joo, ei oo samanlainen kuin Amsterdamissa) nauttimassa aivan YYYLI HYVIÄ pikkuleipiä!  

John Bosco leipoi myös meille kakun Sarin 16-vuotias hääpäivän kunniaksi :)

Juuri äsken tulimme "evening walkingilta" ystävämme Yusufin kanssa. Yusufu on yksi leikkurin pojista. :) Yusufu vei meidät yhteen Kiwokon viereiseen kylään yhteen taloon, jossa sitten lapset tarjoili meille Jack Fruitia. Sitten pimeys laskeutui ja lähdettiin kävelemään takaisin päin. Meiltä muzunguja on kielletty liikkumaan pimeällä eli klo 19 jälkeen, mutta nyt se oli turvallista, koska oli afrikkalainen mukana. ;)  Yusufu vei meidät myös käymään hänen lapsuuden kodissaan, jossa meidät vastaanotti monta pientä alle 10-vuotiasta pikkusisarta, kohteliaasti polvistuen meidän edessä. Tässä maassa etenkin naisilla on tapana polvistua kaikkia heitä venhempien edessä (ehkä meidänkin pitäisi ottaa tavaksi?) Tuohon samaan kotiin meidä kutsuttiin myös matoke-lounaalle sunnuntaina. Tulemme siis harjoittelemaan itse matoken tekoa, ammattilaisten avustamana. ;) Sitten lähdettiin pimeässä kompuroimaan kotiin. Ihan kirjaimellisesti kyllä piti kompuroida, koska oli niin säkkipimeää, ettei tiellä olevia tuhansia kiviä ja kuoppia nähnyt. Yusufu sanoikin, että minä näytän kävellessäni ihan vanhukselta ja juopolta, ja näytti säälistä minulla vähän valoa kännykällään. Matkan varrella ihastelimme tulikärpäsiä ja Afrikan luontoa. Ahh <3

 Mä oon tällä hetkellä niin O N N E L L I N E N . Mä rakastan Ugandaa ja ugandalaisia ja erityisesti Kiwokoa ja kiwokolaisia niin paljon, että mun tekis mieli jäädä tänne asumaan. Varmasti jäisinkin, jos saisin tänne kaikki mun rakkaat ihmiset Suomesta. :)

Onko sinulla jo jojo? 

t: Candy King

  Adventtisunnuntaina 1.12.2013

meidät kutsuttiinkin kuin kutsuttiinkin matoke-lounaalle. Menimme ystävämme Yusufun perheen (eli äidin, isän ja lähes 10 pikkusisarusten luo) lounaalle. Meille katettiin ”pöytä” heidän pihamaalleen eli istuuduimme bampumaton päälle odottamaan, kun meille tultaisiin tarjoilemaan lounasta. Tuo lounas kattoi kyllä aika paljon kaikkea muutakin kuin matokea – kaikkea mahdollista ugandalaista aina papusopasta kassawaan, irkkuperunoihin ja makeisiin perunoihin ja lisäksi myös lihaa (vaikka sitä tässä muslimiperheessä ei yleensä syödä). Ruoka oli hyvää ja sitä todellakin riitti! Hävettävää kyllä sitä piti vähän jättääkin, kun meillä ei ollut niin suuret masut kun ne kuvitteli.

Tällaisessa asennossa afrikkalaisen naisen kuuluu istua ja näin sen kuuluu syödä: 

SORMILLA !

 

 

Kun oltiin saatu itsemme kylläisiksi ja masut räjähdysvalmiuteen, alkoikin matoke-oppitunti! Meidän eteen tuotiin iso ”terttu” matokea, joita me sitten aloimme yksitellen kuorimaan – Yusufun äitin opettaessa tietenkin.

                                     LÄHTÖTILANNE: 

 Ai mitenkö se matoken kuoriminen sujui? Noo tuota, siinähän ne tuli kuorittua vaikkakin... Aika hitaasti se meiltä kävi (ainakin Yusufun äitiin verrattuna) ja aluksi mun matoket näytti siltä niinku orava olis käyny jyrsimäs niitä parista kohtaa. Yusufun äitillä oli hyvin hauskaa katsoessaan mun  matokekokkausta. :D 

"Äiti auta!"

Mutta harjoitus tekee mestarin ja pikkuhiljaa munki matoket alkoi näyttää ihan siedettäviltä. 

 

 

Sen homman jälkeen kädet olikin ihan mustat – hetken luulin että alanko jo niin afrikkalaistua että värikin jo vaihtuu. ;)

 

Lopuksi kaikki matoket käärittiin sievään pakettiin 

matoke-banaanin lehtiin.

Sitten paketti keitetään sellaisenaan kattilassa ja 

avot, matoke on valmis! ;)

 Välillä on tullu myös sekä seurattua että jopa pelattua futista ugandalaisen futisjoukkueen riveissä... Voin kertoo, että on ugandalaiset vähä meitä suomalaisia gimmojan parenpia :D Pelatessa piti myös kattoo, ettei vahingos liukastu lehmän lantaan... Kentällä kun oli välillä lehmiäkin pelaamassa.